Kanakoirien MM-kisat  Pommersfeldissä 1998

6612 kilometriä vain muutaman minuutin tähden Laajalahden Tuomon kysymys puhelinkeskustelun lomassa:"Kiinnostaisiko lähteä kanakoirien MM-kisoihin Saksaan", käynnisti projektin, joka johti neljä suomalaista kanakoiramiestä ikimuis- toiseen seikkailuun läpi Baltian maiden ja Puolan tavoitteena osallistuminen kanakoirien maailman- mestaruuskilpailuun Pommersfeldissä, Saksan Pohjois-Baijerissa. Tuomon suorittamien esivalmistelujen jälkeen oli käytännön järjestelyjen vuoro. Minä olin saanut nimityksen ainoana saksankielentaitoisena joukkueemme johtajaksi. Joukkueemme kokoonpano vahvistui kaksi päivää ennen lähtöä Kilpimaan Joukon liittyessä ryhmään. Lähtöpäivä oli perjantai 2.10., jolloin suuntasimme pmsu Carlo vom Fehntjer Meer'n kanssa kohti etelää. Retki, jonka varmasti jokainen joukkueemme jäsenistä muistaa lopun elämää, oli alkanut. Rovaniemeltä nousi kyytiin Jouko ja kku Ruskakairan Kirre. Satamassa tapasimme loput joukkueestamme, kymenlaaksolaiseksi esitellyn Nygrenin Heikin ja hänen viehättävän blondinsa lkn Netan sekä todellisen koiramiehen Juhani Toivolan (Jussi piti koko joukkueen koirista niin hyvää huolta, että Carlo katselee minua usein paheksuen ja näkee unia muuttamisesta Toivolalle) ja ystävänsä lku Toihani Jimin. Tallinnassa ensimmäiselle Shell-asemalle, filmiä ja tankit täyteen (polttoaine reitin varrella oli noin puolet Suomen hintatasosta). Tiet Via Balticalla olivat yllättävän hyväkuntoisia, mutta alhaiset nopeusrajoitukset ja kaupunkien läpi kulkevat tiet hidastivat matkantekoa aikalailla. Liikenne Baltian maissa oli rauhallista, mutta kun päästiin Puolaan, meno muistutti enemmän törmäysautorataa Särkänniemessä kuin autoilua Eurooppa-valtatiellä. Sunnuntaina ilta- kymmeneltä automme pysähtyi Weissenbergin linnan pihalle kahden ja puolen vuorokauden lähes yhtäjaksoisen reissaamisen jälkeen. Ohjelman mukaisesti kokoonnuimme aamiaisen jälkeen maanantaina maastoharjoittelua varten. Jokainen joukkue osti laatikollisen peltopyitä. Suomen joukkueen oli määrä treenata yhdessä belgialaisten kanssa, mutta kokeen saksalaisen pääorganisaattorin Nicon ilmoitus siitä, että suomalaiset lähtevät saksalaisten mukaan, aiheutti kateellista muminaa muiden joukkueenjohtajien piirissä. Ilmeisesti edellisiltana oluttuvan saksalais- pöydässä viettämämme hetket soivat meille tämän kunnian. Harjoituksissa Nico preppasi meitä ja kävimme sääntö- jen yksityiskohtia läpi. Vuorollaan koirat ottivat yhden parihakuerän: Jimi vs lku Nougat von Hege-Haus, Netta vs lkn Nuca von Hege-Haus, Kirre vs kkn Deica vom Mauchenheim ja Carlo vs Nougat. Mielestämme jokaisessa parissa pesimme ystävälliset isäntämme, jotka myös myönsivät sen. Samaan hengenvetoon he varoittelivat meitä arvaamattomasta tuomaripelistä, joka täällä kuuluu kuvioon. Finnish team: DK Netta (H.Nygren), DK Toihani Jimi (J.Toivola), KlM Carlo v.Fehntjer Meer (with me) and DD Ruskakairan Kirre (J.Kilpimaa). Illalla oli vuorossa koko reissun ehdoton kohokohta, kisojen avajaiset linnanpihalla. Mukana oli 17 kansakuntaa omilla paikoillaan, me suomalaiset ylpeinä siniristilippumme alla. Avajaispuheenvuorojen jälkeen joukkueet marssivat vuorollaan esittelyyn. Heikki lipunkantajana marssimme koirinemme kuuntelemaan Maamme-laulua, joka muista poiketen soitettiin kokonaan. Tunnelma avajaisissa oli todella juhlava. Useimmilla mailla oli sekä englantilaisten, että mannermaisten joukkue. Avajaisten jälkeen oli selvää, että kisoissa on oleva "pohjoinen ulottuvuus", selvästikin Ruotsi, Tanska, Saksa ja Suomi tulisivat pitämään yhtä. Nyt meillä oli kokeen luonne selvillä. Lyhyesti sääntöjen ja "Nico-tulkinnan" mukaan kokeet tultaisiin viemään läpi seuraavasti: Koirat lähetetään ensimmäiseen 15 minuutin parihakuun yhteiselle hakualueelle (aina vastatuulen) ja ensimäisen minuutin aikana sattuneita virheitä ei kirjata. Tuomarit asettavat erityisen suuren painoarvon koiran tyylille työskennellä, eli haun tulee olla kiitolaukkaa ilman pysähdyksiä ja lehmänkäännöksiä. Seisonnan tulee olla jännittynyt ja kohdistua heti suoraan linnulle ts. pointterimainen vauhdista liinat kiinni -tyyli.Mikäli koira etenee käskystä suoraviivaisesti muutamia metrejä ilman, että lintu siivittyy tai osoittaa muutoin esim. tarkentamalla, ettei seisonta ole suoraan linnun ruumiille tai se on tyhjä, soi tuomarin torvi. Koirat kytketään, tuodaan tuomarin luokse n. 50 metriä takaisinpäin, ohjaajat vaihtavat puolia ja koirat uudelleen irti. Kun koira saa seisonnan, on paritoverin säestettävä sitä. Kauniille oikeaoppiselle säestykselle annetaan suuri arvo. Seisonnalta koiran tulee käskystä rauhallisesti yhteyttä pitäen nostaa linnut. Ohjauksen tulee olla hillittyä, eikä koira saa häiritä paritoveriaan. Noutojen sekä maalta, että videstä on oltava varmoja ja kuvastettava koiran halua työskennellä. Koira suljetaan kokeesta toistuvien törmäysten ja kahden tyhjän seisonnan jälkeen. Kaiken piti olla selvää. Olimme valmiit tiistain ja keskiviikon koitoksiin. Kahden koepäivän jälkeen lasketut yhteispisteet osoittivat espanjalaisen bretonin vieneen voiton, sijalle 2 nousi ranskalainen karkeakarvainen, sijalle 3 hollantilainen karkeakarvainen, sijalle 4 portugalilainen lyhytkarvainen ja parhaana meikäläisenä Kirre sijalle 9. Ilmeisesti tuomarit arvostivat koiran haussa nimenomaan tyyliä, eli haku piti olla keskeytymätöntä yläpäistä kiitoa, yksikin vierailu ojassa tai jälkien haistelu romuttivat koiran mahdollisuudet. Myös ne koirat jotka kykenivät näyttä- mään oikeaoppisen tyylikkään säestyksen nousivat tuloslistalla korkealle. suomessa arvostetuilla alueen peittävyydellä ja metsästyksellisillä riistatöillä ei oikeastaan näyttänyt olevan mitään merkitystä koiran sijoittumiseen. Meitä harmitti tietysti Kirren kohtalo, kun se ehdottomasti ryhmämme korkeatasoisimmilla suorituksilla jollain lailla väännettiin vasta viidenneksi??! tunteita kuohutti tuomaripeli, jota korkeakulttuurimaiden tuomarit harjoittivat. Erityisesti saksalaiset ja tanskalaiset kävivät kuumina. Kovan kohtalon koki myös meidän ykköstykki Netta, kun se toisessa hakuerässä heitettiin ulos yhden vahinkotörmäyksen vuoksi, vaikka oli esittänyt "exellence" hakua. Tuomariryhmän ylimielisyyttä kuvaa myös se, että vaikka oltiin Saksassa, pidettiin kritiikki ranskaksi ja käännettiin italiaksi ranskankielellä. Koirista mieliimme jäi erityisesti nuoren ranskattaren mademoiselle Maudetin ohjaama griffoninarttu Akme du Ruisseau de Rossignol (kokonaiskilpailun 5.). Tämän veroista peltohakijaa emme Joukon kanssa olleet ennen nähneet. Koira oli kuin robotti. Se haki suoraviivaisesti kiitolaukkaa ja oikeastaan täysin ilman ohjausta. Hakualueen reunassa koira kallisti itsensä n. 30 asteen kulmaan ja kurvasi uudelle luoville niin että rapa lensi. Näimme sen pysäh- tyvän hakunsa aikana ainoastaan neljä kertaa, kolmesti tyhjään seisontaan ja neljännellä kerralla se seisoi pyille, jotka kuitenkin karkoittuivat tytön avustuksella siten, ettei riistatyötä saatu aikaiseksi. Valtaosa koirista oli bretoneja, lyhyt- karvaisia- ja karkeakarvaisia saksanseisojia. Etelä-Eurooppalaiset lyhytkarvaiset olivat pienempiä kuin meillä Suo- messa. Rakenteeltaan ne olivat kevyitä, mutta kuitenkin jänteviä ja sukupuolileimaltaan tunnistettavissa. Ne olivat hyvin samantyyppisiä vaikka tulivatkin eri maista. Tuli vain mieleen, eetä olisiko ne olleet jonkun huippu-uroksen jäkeläisiä, mene ja tiedä. Myös näkemämme kaksi pitkäkarvaista saksanseisojaa (tanskalainen ja hollantilainen) saivat meidät hieraisemaan silmiämme. Ne liikkuivat kuin setterit, että se niistä rotutyypillisistä ominaisuuksista. Mikäli harrastajia kiinnostaa, löytyvät yhteystiedot Joukolta tai minulta. Yksi paljon Suomessa keskusteluissa ollut asia tuli selvitettyä; eli antavatko ohjaajat muualla Euroopassa koiriensa edetä vai potkivatko he itse linnut ylös? Totisina miehinä päädyimme säännöistä poiketen seuraavanlaiseen tulkintaan etenemisestä: Seisonnalta koira EI MISSÄÄN tapauksessa saa edetä, ja todistaakseen tämän ohjaajat ihan yleisesti ensin komensivat koiria etenemään ja kun nämä sitten heivahtamatta jököttivät paikallaan, vielä varmuudeksi vahvistamiseksi potkivat koiriaan. Ja näin tuomarit saatiin vakuuttuneeksi siitä, ettei koira todellakaan etene, vaan päinvastoin omaa erittäin varman ja kestävän seisonnan. Jo hieman koti-ikävän vaivaama joukkomme lähti keskiviikkoiltana uhmaamaan Puolan liikenteen vaaroja. Paluumatka sujui ajokokemuksen ja paremman pohjoisen reitinvalinnan ansiosta joutuisammin. Ainoastaan juuttues- samme poznaniin ruuhkaan pariksi tunniksi (jono liikkui ehkä 500 metriä) meinasi aivan yleisestikin hyvähermoiseksi tunnettu Jussi polttaa päreensä. Matkan aikana neljä toisilleen suhteellisen vieraasta metsästäjästä kasvoi todella hyvähenkinen joukkue, joka kisapaikalla herätti runsaasti positiivista kiinnostusta Suomea ja suomalaista metsästys- kulttuuria kohtaan. Kiitoksen Heikki, Jussi ja Jouko! Me teimme sen. Erityiskiitokset ansaitsevat tukijamme, Ässäset, Luonto-Loma, Metsähallitus, Ahlström ja Saksanseisojakerho. JK. Tässä päivänä menneenä odotellessani koiraani tiedottamaan alkoi hiljaisessa metsässä kuulua riekon kotkotus ja mielessäni totesin, että kyllä vaan etelä-eurooppalaisen ja suomalaisen metsästyskulttuurin välillä on iso ero, ja olkoon niin myös tulevaisuudessakin.

TAKAISIN